Juoksee Maaningan kanssa

Perheen kestävyysjuoksua harrastava Jarkko-poika katoaa mystisesti matkalla kisoista kotiin. Jarkkoa valmentanut isä jää tyhjän päälle, ja auttaakseen tätä toipumaan perheen tytär Heidi päättää aloittaa juoksuharrastuksen isänsä valmennuksessa. Alkaa ankara harjoittelu.

"Sille se on kuin Cooperin testi, olla 12 minuuttia puhumatta juoksusta."

Miika Nousiaisen Maaninkavaara kertoo tarinaa vuorotellen isän ja tyttären näkökulmasta. Kumpikaan ei oikein ymmärrä toisen maailmaa ja ajatuksia. Isä haluaa palauttaa Suomen kestävyysjuoksumaineen, tytär haluaisi vain elää normaalia elämää.

"Olin sellaista kenialaista poikaa miettinyt Heidille sulhaseksi."

En juuri lue suomalaista nykykirjallisuutta, eikä tämäkään alkumetreillä vakuuttanut: dialogi vaikutti kököltä, Martin jorinat nykynuorison tilasta olivat pitkästyttäviä, loputtomat viittaukset Lasse Vireniin, Kaarlo Maaninkaan, Pekka Vasalaan ja kumppaneihin kyllästyttivät. Jossain vaiheessa kaikki muuttui ja kirja imaisi mukaansa.

Huttusten maailma on välillä aivan absurdi. Heidi haluaisi taidelukioon, eikä hänellä ole todellista intoa juosta. Heidiä kohtaan on pakko tuntea myötätuntoa: hän halusi vain auttaa isäänsä, ja nyt koko oma elämä tuntuu luisuvan hallitsemattomasti käsistä, eikä hän tiedä, miten pääsisi irti. Martti vie harjoitukset äärimmäisyyksiin, mutta silti häntäkin on pakko ymmärtää. Kestävyysjuoksu on hänen elämänsä sisältö. Perheen äiti vetäytyy sivuun, eikä tunnu tietävän, miten viheltää peli poikki.

"Juoksemme karkuun. Tämä on sitä laatuaikaa. Nuoriso voi pahoin, kun vanhemmilla ja lapsilla ei ole yhteisiä harrastuksia. Meillä on. Meille laatuaika on sitä, että juoksemme karkuun unelmieni pojan isää omenasäkin kanssa."

Luin kirjan vuorokaudessa, jotain siinä oli oltava. Ehkäpä pitäisi jo päästä yli Pussikaljaromaanin aiheuttamasta kauhusta suomalaista nykykirjallisuutta kohtaan... Ainakin Nousiaisen Vadelmavenepakolainen on pakko lukea.