Älä käy yöhön yksin (onneksi mielipidettään voi aina muuttaa)

Älä käy yöhön yksin on luettu. Ja nyt minun täytyy tulla oikomaan aiempia puheitani. Kirjoittelin elokuun alussa, että tarina ei oikein napannut mukaansa. Mutta oikeasti kävikin niin, että mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä enemmän siitä tykkäsin.

Tarina alkaa 1960-luvun Helsingistä. Adriana, Ariel ja Jouni soittavat ja laulavat yhdessä. Jouni on kovapintainen ja kuin luotu menestymään, Adriana ja Ariel taas ovat vähän liiankin herkkiä ja maailman kolhittavissa. Jouni haluaa suojella näitä kahta, mutta aina hän ei siihen pysty. Kolmikko pääsee levyttämään yhden Arielin tekemän kappaleen, nimeltään Älä käy yöhön yksin.

Jouni vilkuili vuoroin Arielia, vuoroin Adrianaa ja ajatteli että olivathan he heikkoja, sitä ei käynyt kieltäminen, hänen ystävänsä olivat heiveröisiä korsia, pieninkin kylmä tuulenpuuska meni suoraan heihin ja sai heidät palelemaan, ja hän, Jouni, olisi aina huolissaan mitä heille tapahtuisi. Silti he olivat myös niin kauniita! Ariel oli sisäisesti kaunis, ja Adriana oli kaunis sekä sisäisesti että ulkoisest, ja Jouni halusi suojella heitä, hän rakasti heitä, hän rakasti Arielia koska Ariel kirjoitti niin upeita lauluja ja lakkasi änkyttämästä, kunhan vain unohti olla peloissaan, ja hän rakasti Adrianaa koska tämä voitti syvät pelkonsa silloin kun oli pakko, niin kuin nyt. Ja äkkiä Jouni ymmärsi. Kaikki oli vasta alussa.

Laulutrion ura ei kuitenkaan singlen myötä lähtenyt toivottuun nousuun. Kolmikko lähtee eri teille, yhteys heidän välillään katkeilee mutta ei koskaan kokonaan katkea. Myöhemmin Frank Loman alkaa selvittää kolmikon vaiheita ja käy ilmi, että hänellä on heihin läheisempi suhde kuin hän kuvittelikaan.

Kirja kertoo mielestäni eniten ystävyydestä. Aika monta kertaa lukiessa mieleen nousi kysymys "mitä jos"? Toinen hetki, toinen aika, olisivatko asiat voineet mennä jotenkin toisin, ihmissuhteissa ja päähenkilöiden elämässä ylipäätään. Musiikki on koko ajan läsnä, samoin kuin tietynlainen sukupolvien välinen kuilu.

En voi olla ihailematta Westön kieltä (tai hänen ja suomentaja Katariina Huttusen yhdessä luomaa tekstiä). Lisäksi ihailen sitä, miten hän tarkkanäköisellä ajankuvauksella taustoittaa kirjan tapahtumia.

Olen lukenut tätä Westön itsensä Helsinki-kvartetiksi nimeämää sarjaa vähän väärässä järjestyksessä. Mutta sillä ei taida olla väliä, sillä kirjat tuntuvat muutenkin liittyvän vain löyhästi toisiinsa. Missä kuljimme kerran -romaanin muutamia henkilöitä vilahtelee tässä sivuhahmoina, mutta mielestäni kirjojen lukeminen juuri tässä järjestyksessä ei ollut mitenkään välttämätöntä.

Olen joskus varmaan sanonutkin, että en lue paljon suomalaisia kirjoja. Ne ovat yleensä aina jotenkin niin vinksahtaneita tai masentavia, että en jaksa. (Sivuhuomautuksena: Tiedän että on varmasti olemassa paljon loistavaa suomalaista kirjallisuutta, minä en vain ole vielä löytänyt sitä. Tässä ehkä minun lukutavoitteeni. Lupaan lukea enemmän suomalaista.) Westön fani minusta näiden kahden kirjan perusteella tuli. Ei näissäkään kummassakaan varsinaisesti mitään onnellista loppua ollut, mutta hyvä fiilis jäi silti.