Ratsastustunneilla on nyt jopa muutaman kerran tuntunut siltä, että mähän oon oppinut jotain. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, niin heti kun tämän sanoo ääneen, seuraava kerta menee ihan penkin alle.
Tänään mentiin pohkeenväistöä, mikä sujui jotenkuten. Varsinainen ilonaiheeni olikin kiemuraura, joka sujui sekä harjoitusravissa että varsinkin laukassa. Bili on vaan niin kiva, kun se on niin rauhallinen eikä sen kanssa tarvitse pelätä. Tietenkin sitä joutuu sitten aika lailla koko ajan patistamaan, mutta pysyypähän ainakin hereillä eikä mene koko homma sellaiseksi matkustamiseksi. Kun itse on niin epävarma vielä ratsastajana, vireämmillä ja innokkaammilla hevosilla tulee heti se tunne, että tässä mennään koko ajan omien taitojen äärirajoilla. Ei ole kivaa, jos koko tunti kuluu odottaessa, että milloin hevonen lähtee käsistä.
Vaikka olenkin vielä ratsastajana todella alussa, on kiva kun tulee välillä tällaisia onnistumisen hetkiä ja tuntuu, että on edes hetken hevosen kanssa samalla aaltopituudella.
Kuvissa Mimmi ja toukokuussa syntynyt varsa nautiskelevat kesästä laitumella. Niitä eivät paljon tuntityöt paina. Taas oli vain kännykkä mukana, minä kun en koskaan muista ottaa edes sitä pokkaria tallille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!