maanantai 31. tammikuuta 2011

Epäonnen lapaset

 

Malli: Egyptiläiset lapaset (Neulelehti Ullan adventtikalenteri 2007)
Lanka: Novita Nalle (punainen) ja Novita Wool (valkoinen)

Ensimmäinen pari valmistui muistaakseni kaksi vuotta sitten, mutta oikean käden lapasesta tuli huomattavasti vasemman käden lapasta suurempi. Oikean käden lapanen meni siis purkuun. Kolmas lapanen oli lähes valmis, kun huomasin, että nyt minulla on kaksi vasemman käden lapasta. Eli purkuun meni sekin. Kun vihdoin sain valmiiksi kaksi lapasta, joista toinen sopi vasempaan ja toinen oikeaan käteen, olin jo niin kyllästynyt niihin, että ne hautautuivat päättelemättöminä keskeneräisten käsitöiden koriin. Nyt aika on kypsä niiden siirtyä käsiä lämmittämään.


Kämmenpuolen kuvio

Ja kun viime päivinä on valmistunut peräti kaksi projektia, saa nyt varmaan aloittaa jotain uutta :)?

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Päättelykeiju kävi kylässä



Eilisen käsityökorin tonkimisen jälkeen sain harvinaisen vieraan: Päättelykeijun. Vierailun jälkeen nämä syksyllä neulotut säärystimet pääsevät vihdoin käyttöön. Miten jonkin työn valmistuminen voikin olla muutamasta langanpätkästä kiinni?

Malli: Leg Cozies (kirjassa Pam Allen & Ann Budd: Lace Style)
Lanka: Pirkanmaan kotityön joku villalanka, vyöte on jo kadonnut
Puikot: lankaan sopivat (en siis muista)

lauantai 29. tammikuuta 2011

Matonkudejuttuja


Virkattu keskeneräisten käsitöiden kori
Halkaisija noin 38 cm, korkeus noin 15 cm
Virkkuukoukku 10,0

Korista pilkottaa muutamia neuletöitä, mitkä pitäisi saada enää pääteltyä ja sitten voisin esitellä ne täällä. (Ironian puolelle menee se, että myös tuo itse kori näytti olevan päättelemättä...)


Solmittu matto
Koko noin 53 cm x 80 cm

Tähän meni noin 1,7 kg matonkudetta, ja aikaa varmaan kolme vuotta. Tosin en tehnyt tätä mitenkään aktiivisesti, kun vasta vuosi sitten muutimme asuntoon, jonka vessan lattialle tämä ylipäätään sopi :). Matto on solmittu halkaistusta matonkuteesta sellaiseen liukumaesteverkkoon, mitä voidaan käyttää tavallisten mattojen alla. Solmuina käytin ihan perinteisiä umpisolmuja.

Matto ei oikein viihtynyt kameran linssin edestä. En tiedä erottaako sitä kuvasta, mutta matto on siis solmittu tummanharmaasta ja mustasta kuteesta, joten pinta on tuollainen elävä.



Virkattu matto
Koko noin 61 cm x 54 cm
Virkkuukoukku 10,0

Tähän pikku mattoon käytin mummon varastosta löytyneen nätin turkoosin matonkuteen jämät. Matto koristaa tällä hetkellä kodinhoitohuoneemme lattiaa.

torstai 27. tammikuuta 2011

Hevostelua


Terveiset tallilta. Kuvassa ihana ratsuni Sumu. Ratsastuksen ei todellakaan pitäisi kuulua blogini aihepiiriin, sillä se on jotain, mitä en osaa. Ainakaan vielä kovin hyvin :).

Olen siis ratsastellut viimeksi joskus ala-asteella, ja viime elokuussa päätin pitkän haikailun jälkeen suunnata jälleen tallille. Välillä on ollut sujunut hyvin ja välillä vähemmän hyvin, mutta mukava harrastus tämä silti on. Tasapainon kanssa on ollut aika paljon hakemista. Samoin muutenkin koko vartalon hallinnassa on kehittymisen varaa. Ja kuka sanoi, että tässä tarvitsee vain istua selässä ja kääntää ohjista?

Tänään oli vaihteeksi hyvä ratsastuspäivä, vaikka vauhtia Sumulla riitti. Kun päivä vähän pitenee, yritän muistaa ottaa joskus kameran tallille mukaan, jos vaikka saisin tänne vähän parempia kuvia, kuin näitä kännykällä maneesin loisteputkivaloissa napattuja.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Aurajuusto-kanapiirakka


Tein vaihteeksi suolaista piirakkaa muulla kuin feta-punasipulitäytteellä - pakko esitellä.

Aurajuusto-kanapiirakka

Pohja
100 g voita
3 dl vehnäjauhoja
kylmää vettä
hyppysellinen suolaa

Täyte
200 g broilerin fileitä
1 sipuli
1 tlk ananasta
noin puoli pakettia aurajuustoa
1 prk ranskankermaa
1/3 prk Creme Bonjour Cuisine sipulisekoitusta
2 kananmunaa
suolaa
mustapippuria


Nypi jauhot, suola ja huoneenlämpöinen voi sekaisin. Lisää kylmää vettä vain sen verran, että saat aikaan taikinapallon. Painele taikina piirakkavuoan pohjalle. Halutessasi voit esikypsentää pohjaa uunissa 200 asteessa noin 10 minuuttia.

Täytettä varten suikaloi broilerin fileet. Paista ne kypsiksi. Lisää pannulle myös sipuli ja kuullota sitä muutama minuutti. Levitä broilerinpalat, sipuli ja paloiteltu ananas esikypsennetyn piirakkapohjan päälle. Murustele päälle reilusti aurajuustoa. Sekoita ranskankerma, sipulisekoitus, kananmunat ja mausteet. Lisää seos täytteen päälle. Paista 200 asteessa noin 20 - 30 minuuttia.

Ohje muokattu Elämä makeaksi -blogin Sipulisesta kanapiirakasta.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Juoksee Maaningan kanssa

Perheen kestävyysjuoksua harrastava Jarkko-poika katoaa mystisesti matkalla kisoista kotiin. Jarkkoa valmentanut isä jää tyhjän päälle, ja auttaakseen tätä toipumaan perheen tytär Heidi päättää aloittaa juoksuharrastuksen isänsä valmennuksessa. Alkaa ankara harjoittelu.

"Sille se on kuin Cooperin testi, olla 12 minuuttia puhumatta juoksusta."

Miika Nousiaisen Maaninkavaara kertoo tarinaa vuorotellen isän ja tyttären näkökulmasta. Kumpikaan ei oikein ymmärrä toisen maailmaa ja ajatuksia. Isä haluaa palauttaa Suomen kestävyysjuoksumaineen, tytär haluaisi vain elää normaalia elämää.


"Olin sellaista kenialaista poikaa miettinyt Heidille sulhaseksi."

En juuri lue suomalaista nykykirjallisuutta, eikä tämäkään alkumetreillä vakuuttanut: dialogi vaikutti kököltä, Martin jorinat nykynuorison tilasta olivat pitkästyttäviä, loputtomat viittaukset Lasse Vireniin, Kaarlo Maaninkaan, Pekka Vasalaan ja kumppaneihin kyllästyttivät. Jossain vaiheessa kaikki muuttui ja kirja imaisi mukaansa.

Huttusten maailma on välillä aivan absurdi. Heidi haluaisi taidelukioon, eikä hänellä ole todellista intoa juosta. Heidiä kohtaan on pakko tuntea myötätuntoa: hän halusi vain auttaa isäänsä, ja nyt koko oma elämä tuntuu luisuvan hallitsemattomasti käsistä, eikä hän tiedä, miten pääsisi irti. Martti vie harjoitukset äärimmäisyyksiin, mutta silti häntäkin on pakko ymmärtää. Kestävyysjuoksu on hänen elämänsä sisältö. Perheen äiti vetäytyy sivuun, eikä tunnu tietävän, miten viheltää peli poikki.


"Juoksemme karkuun. Tämä on sitä laatuaikaa. Nuoriso voi pahoin, kun vanhemmilla ja lapsilla ei ole yhteisiä harrastuksia. Meillä on. Meille laatuaika on sitä, että juoksemme karkuun unelmieni pojan isää omenasäkin kanssa."


Luin kirjan vuorokaudessa, jotain siinä oli oltava. Ehkäpä pitäisi jo päästä yli Pussikaljaromaanin aiheuttamasta kauhusta suomalaista nykykirjallisuutta kohtaan... Ainakin Nousiaisen Vadelmavenepakolainen on pakko lukea.

Valkosuklaa-karpalosemifreddo


Kun joskus monta vuotta sitten näin tämän ohjeen ensimmäistä kertaa Jamie Oliverin kirjassa Alaston kokki, ajattelin "plaah, jäädykettä". Jostain syystä kokeilin ohjetta kuitenkin, ja sen jälkeen tästä on tullut tehtyä aika monenlaisia variaatioita. Jamie vaan hallitsee jäädykkeen teonkin niin paljon paremmin kuin muut. (Mainitsinko jo varauksettomasta ihailustani kyseistä herraa kohtaan :)?) Ihastuin erityisesti semifreddon koostumukseen. Niin ilmavaa ja pehmeää. Vajavaisilla italian taidoillani suomentaisin semifreddon puoliksi jäätyneeksi, ja juuri sellaista se onkin. Vaikka sitä pitää pakastimessa tuntikausia, se ei jäädy kovaksi ja tiiviiksi, niin kuin jäädykkeet yleensä.

Valkosuklaa-karpalosemifreddo 
(12 annosta)

1 vaniljatanko (laiskuuksissani käytin vaniljasokeria)
3 dl sokeria
4 isoa kananmunaa (laitoin 5 pientä)
5 dl kuohukermaa
suolaa

karpaloita
valkosuklaata

tarjoiluun kinuskikastiketta

Vatkaa vaniljatangon siemenet tai vaniljasokeri, sokeri ja munankeltuaiset vaahdoksi. Vatkaa kerma vaahdoksi. Vatkaa valkuaiset vaahdoksi suolahippusen kanssa. Sekoita keltuaisvaahtoon haluamasi makuaineet eli tässä tapauksessa karpalot ja paloiteltu valkosuklaa. Mielestäni tässä voisi käyttää pakastekarpaloitakin, mutta minä keitin tätä varten karpaloita vähän aikaa hillosokerin kanssa, jotta ne eivät olisi ihan niin kirpsakoita. Ei kuitenkaan kannata kokonaan peittää kirpeyttä sokerilla. Yhdistä vaahdot varovasti ja kumoa tarjoilukulhoon tai esim. irtopohjavuokaan. Peitä kannella tai kelmulla ja pakasta ainakin muutama tunti. Tarjoile kinuskikastikkeen kanssa.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Olisipa tämä jokapäiväistä leipääni

Silläkin uhalla, että olen kohta postannut tänne kaikki Voisilmäpeliä-blogin ohjeet, on pakko jakaa kanssanne tämä leipä. Helppotekoinen vuokaleipä, jossa on aurinkokuivattuja tomaatteja, oliiveja ja juustoa. Do I need to say more?


Ranskalainen tomaatti-oliivivuokaleipä

4 kananmunaa
2 dl maustamatonta jugurttia
1 tl sokeria
½ tl suolaa
2 tl kuivattua basilikaa
¾ tl mustapippuria
4 ½ dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
100 g emmental-juustoa
¾ dl aurinkokuivattuja tomaatteja
1 dl vihreitä oliiveja
1 rkl öljyä aurinkokuivatuista tomaateista

Sekoita kananmunat, jugurtti ja mausteet. Lisää vehnäjauho-leivinjauheseos, kuutioitu juusto, pilkotut aurinkokuivatut tomaatit ja oliivit sekä öljy. Paista 180-asteisessa uunissa noin 50 - 60 minuuttia. 

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Lähes alastonta kokkia

Pitänee aloittaa tunnustamalla, että olen aina pitänyt Jamie Oliverista. Miehen keittokirjoja löytyy hyllystä useampiakin, mutta ne ovat viime aikoina jääneet harmittavan vähäiselle käytölle. Olen ollut niin netin ja blogien pyörteissä, että oikeaan keittokirjaan ei ole tullut tartuttua pitkään aikaan.

Kaipasin lauantaiksi jotain salaatti-ideaa, ja Jamieltähän sellainen  löytyi. Toteutin siis oman versioni Jamien salaatista, jossa on vesikrassia, rucolaa, päärynää, saksanpähkinöitä ja parmesaania. (Tai no, oikeastaan en voi ottaa kunniaa edes salaatin toteutuksesta, sillä ystäväni teki suurimman työn kuorimalla ja pilkkomalla päärynät.) Ohje on julkaistu alun perin Alastoman kokin paluu -kirjassa.

 

Ensimmäinen ongelma: mistä saa tähän aikaan vuodesta vesikrassia? Ei ainakaan S-marketista, joten korvasin sen lehtisalaatilla ja jääsalaatilla. Rucolaa löytyi, samoin päärynöitä (ei ehkä tosin ihan niin mehukkaita kuin olisi tarvittu). Parmesaania ei ollut, joten grana padano -juusto sai kelvata.

 

Nyt oli muuten pakko mennä katsomaan Wikipediasta, mikä oikeastaan onkaan parmesaanin ja grana padanon ero: jälkimmäistä valmistetaan Po-joen laaksossa ja ensin mainittua Parman, Reggio Emilian, Modenan, Bolognan ja Mantovan maakunnissa. Wikipedia tiesi kertoa myös, että juustot sekoitetaan usein harhaanjohtavasti toisiinsa.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Tikkuruokaa


Taloutemme toisella osapuolella on ehkä joku fiksaatio cocktail-tikuissa tarjottaviin ruokiin. Niinpä niitä tehtiin taas lauantaina, jolloin juhlittiin kyseisen henkilön synttäreitä... Tällä kertaa käytettiin kuitenkin vähän tapas-henkisiä aineksia.


Tikkuihin pisteltiin fetaa, uunissa grillattua paprikaa, chorizoa, kirsikkatomaatteja ja ilmakuivattua kinkkua. Yksinkertaista ja hyvää. (Lidlin chorizo on muuten parasta, mitä olen suomalaisista marketeista löytänyt.)

perjantai 14. tammikuuta 2011

Paperinarupallona luokses pompin

Olenko joskus sanonut, että paperinaru on minusta kiva materiaali? Ennen joulua paperinarusta, paperinauhasta, liimasta, vedestä ja ilmapalloista syntyi tällaisia paperinarupalloja. 



1. Puhalla pyöreä ilmapallo. Ilmapallossa pitää olla niin paljon ilmaa, että se on kova.
2. Tee seos vesiliukoisesta liimasta ja vedestä (1:1).
3. Kastele aina reilu tukko paperinauhaa seoksessa ja ala kiertää sitä ilmapallon ympärille. Ensimmäiset kierrokset ovat vaikeimmat.
4. Kierrä välillä pallon ympärille myös paperinarua samalla tavalla ja lopuksi vielä uudestaan paperinauhaa.
5. Ripusta kuivumaan yöksi.
6. Puhkaise ilmapallo ja poista se paperinarupallon sisältä. 
 
Oma palloni on vaalenruskean harmahtava, ja se koristaa tällä hetkellä aulan kirjahyllyä. Äitin tekemästä luonnonvalkoisesta syntyi lampunvarjostin makuuhuoneeseen.





Äitillä paperinaruvillitys on jatkunut jo pidemmän aikaa. Edellisen joulun aikaan (vai oliko se jo sitä edellisen?) syntyi tällaisia valotauluja. Tänä jouluna syntyi valoputkia, harmi kun en huomannut niitä kuvata.




maanantai 10. tammikuuta 2011

Ihan hyvä Lucian

Koska blogini nimi on Kaikki mitä osaan, lukemista ei millään voi sivuuttaa. Tottahan minä nyt lukea osaan.

Joululahjapaketista kuoriutui tänä vuonna Isabel Abedin Lucian-kirja. Heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien Rebeccan ja Lucianin välillään on jotain, mitä kumpikaan ei oikein osaa määrittää. Lucian ei muista mitään itsestään mutta tietää silti vaikka mitä Rebeccan menneisyydestä ja tulevaisuudesta.




"Sano nyt jo", minä tiukkasin. "Mikä sinun nimesi on?"
Poika kallisti päätään.
"Sano sinä."
"Mitä?" Peräännyin askeleen. "Minunko nimeni?"
"Ei. Vaan minun."


Kansitekstien mukaan saksalainen Isabel Abedi on kirjoittanut toistakymmentä lastenkirjaa. Lucian on hänen viides kirjansa nuorille aikuisille. Olen jo aikaa sitten lakannut miettimästä, minkä ikäisille lukemani kirja tai katsomani tv-sarja on suunnattu. Tämä saattaa johtua siitä, että olen edelleen henkisesti 16. Tai sitten vain uskon vakaasti siihen, että hyvä tarina ei katso ikää. Lucianissa kyllä hieman häiritsi se, että kieltä oli välillä yritetty pakonomaisesti vääntää nuorten (oletetun) puhekielen muottiin. Toinen asia, mitä vähän ihmettelin, oli se, että kirjailijan ikään kuin täytyi koko ajan todistaa nuorekkuuttaan kuvailemalla, mitä nykybändiä henkilöhahmot milloinkin kuuntelevat.

Kauhea kirjoittaa näin: Lucian oli ihan hyvä kirja. Siihen kyllä jäi koukkuun, eikä kirjaa olisi malttanut laskea käsistään. Juoni oli sopivan monimutkainen, ja kirjassa sekoitettiin fantasiaa ja oikeaa elämää ihan toimivasti. Mutta silti lopussa tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Ehkäpä se johtui siitä, että minä-muotoisesta kerronnasta huolimatta päähenkilö jäi vähän vieraaksi eikä hänen mukanaan sen vuoksi voinut myötäelää ihan niin voimakkaasti.

"Entä jos..." Lucianin ääni kuului korvani juuresta. "Entä jos sukeltaisimme vielä kerran yhdessä?"
Painoin huuleni Lucianin poskea vasten. "Minne?" kysyin. "Minne me sukeltaisimme?"
"Lohikäärmejärveen."
"Mutta mehän olemme täällä hotellissa."
"Purjehditaan pois täältä", Lucian sanoi. Hän nosti päätään ja hymyili minulle. "Niin kuin siinä kuvakirjassa, joka kertoo Maxista ja hirviöistä."

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Kokeileva neuloja onnistuu

Alkuvuosi on ollut vannoutuneen penkkiurheilijan ja neulojan kulta-aikaa. Televisiosta Tour de Skitä tuijottaessa saa uskomattoman paljon aikaiseksi, joten nyt on jotain neulottua esiteltäväksikin.

Tämän hihattoman tunikan lähtökohtana on Mohairmetsä-blogissa neulottu Alpakkametsä-neule. Meillä toimitaan niin, että kun on pakko saada aloittaa uusi neule, napataan korista jotain lankaa ja siihen etäisesti sopivat puikot ja aloitetaan. Mallitilkuista en pahemmin perusta. Ohje oli koolle S, joten lisäsin summanmutikassa muistaakseni pitsimallikerran verran silmukoita yläosaan. Sitten järkeilin, että koska neulon vähän paksummilla puikoilla ja vähän paksummasta langasta, yläosasta saattaa tulla ihan sopiva. Pitsineulehan vielä joustaakin aika hyvin...

Kun olin neulonut yläosaa jonkin matkaa, tajusin, että korista nappaamaani lankaa on vain yksi kerä. Onneksi olin käyttänyt samaa lankaa jo aikaisemminkin eräässä toisessa kokeiluprojektissa, joka odotti purkua. Eli ei kun purkamaan tuota toista työtä. Siitä lankaa vapautui muutama kerä. Sokoksen lankahyllystä löytyi vielä kaksi kerää (ei tietenkään samaa värierää, mutta sitä ei onneksi huomaa).Yläosaa sovitin sentään päälle, ja se vaikutti istuvan hyvin. Helmaosassa tein reilusti lisäyksiä heti ensimmäisillä kierroksilla ja sen jälkeen vielä joka viides kierros. Helmaa neuloessa en jaksanut sovittaa tunikaa päälle, sillä pyöröpuikot olivat niin lyhyet, että olisi pitänyt siirtää osa silmukoista toiselle puikolle, jotta tekele olisi mahtunut päälle... Njääh, liikaa vaivaa, joten neuloin vain helman loppuun ja toivoin parasta.


Ja uskomatonta kyllä, tunikasta tuli oikein hyvä. Oikeastaan juuri sellainen kuin toivoin. Purkaakaan ei tarvinnut kuin kerran muutama kierros. Yleensä neulomuksilleni ei käy näin :). Hihoihinhan lankaa ei sitten enää tietenkään riittänyt, mutta sekään ei oikeastaan haittaa.

Hieman skeptinen olen tämän Novitan langan suhteen, eli mitenhän se kestää kulutusta... Ohjeesta voisi sanoa sen verran, että se oli tosi selkeä ja siinä mielessä mahtava, että yhtään saumaa ei jäänyt ommeltavaksi, kun koko homma neulottiin pyörönä. Huolittelin omassa tunikassani vielä pääntien ja kädentiet virkkaamalla kiinteitä silmukoita, sillä kavennukseni eivät olleet kovin kauniita.



Malli: Mohairmetsä-blogin Alpakkametsä (pdf) hieman muokattuna
Lanka: Novita Alpaca Luxus
Kulutus: 5 kerää
Puikot: pyöröt 3,5 mm

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Paperiruusuja

Hypätään ruoanlaitosta välillä askarteluun. Paperinaru on minusta aina ollut mukava materiaali, ja kun näin äitillä tällaisia ruusuja, oli pakko päästä kokeilemaan itse. Omista ruusuistani tuli kranssi, mutta yhtä hyvin tällaisia voisi käyttään koristeina vaikka maljakossa tai lahjapaketin päällä.



Ostin tähän kranssiin valmiin tarvikepaketin TaitoTuuri-myymälästä Tuurin kauppakylästä, mutta tietysti näitä voisi tehdä kaikilla haluamillaan väriyhdistelmillä. 



Kranssiin tarvittiin kaksi pientä vyyhtiä vahvaa paperinarua, joista tehtiin kranssin pohja (tässä mustaa), ja kaksi pientä vyyhtiä vahvaa paperinarua ruusuihin (tässä vaaleanruskeaa). Lisäksi tarvittiin paperilankaa, josta tehdään ruusujen varret, sakset ja liimaa sekä vähän kärsivällisyyttä paperinarun avaamiseen. Jos joku kaipailee ohjetta ruusun tekemiseen, voin sellaisen tänne postailla myöhemmin.

Edit: Paperinaruruusujen kuvallinen ohje on nyt julkaistu tässä postauksessa.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Brie-omenapiiras

Vielä yksi jouluinen leivontaohje. Tai ehkä vain miellän tämän jouluiseksi, koska meillä tätä nautittiin pikkujouluissa. Hyvää piirakka joka tapauksessa oli. Kuten sanonta kuuluu: voiko muka jokin ruoka, jossa on juustoa ja pähkinöitä, epäonnistua?

Ohje napattu jälleen Voisilmäpeliä-blogista. Sen verran ohjetta muokkasin, että lisäsin täytteeseen vielä tuoreita viikunoita. Pahoittelut kuvan laadusta, sain sen vaivoin napattua ennen kuin nälkäiset vieraat iskivät kiinni.



Brie sopii loistavasti hedelmien seuraksi esimerkiksi erilaisissa salaateissa. Tätä syödessä pohdimme, onko tämä enemmän suolainen vai makea piirakka. Jokainen päättäköön itse, meillä tätä nautittiin salaatin kera.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...