Jotkut hyvämuistiset saattavat muistaa, että vilautin teille viime marraskuussa tällaisia kuvia.
Ja nyt, viiden kuukauden jälkeen, tekele on vihdoin päässyt omalle paikalleen. Tämän väliajan se on roikkunut villalangalla olohuoneen katossa. Ripustin sen sinne, kun aloin miettiä, tuliko tästä nyt oikeastaan sittenkään kiva. Tänään päätin, että tuli.
Viikon ensimmäiset työpäivät ovat menneet kokonaan koulutuksessa. Opittavaa oli paljon, ja pää oli tänään iltapäivällä jo aikas täynnä kaikkia uusia juttuja. Tuntuikin melkein jo perjantailta, sen verran tehokkaasti ilmeisesti koulutus vei mehut.
Töiden jälkeen en hirveän montaa ajatusta jaksanut uhrata ruoanlaitolle. Mutta koska noutopizzakortti iskettiin pöytään jo eilen, tänään oli pakko keksiä vähän jotain muuta.
Googletin sienikeittoa ja tartuin hakutuloksissa ensimmäisenä tulleeseen ohjeeseen. Ja se kyllä kannatti, sillä keitto oli ihanan samettista. Vähän itse keiton teossa oikaisin, mutta halukkaat voivat tietysti kurkistaa linkin takaa alkuperäistä ohjetta.
Samettinen sienikeitto
300 g tuoreita sieniä (itse käytin pakastettuja suppilovahveroita ja lampaankääpiä) 1 sipuli 20 g voita 3 rkl vehnäjauhoja 7 dl rasvatonta maitoa 1 dl kuohukermaa valkopippuria suolaa persiljaa
Silppua sienet ja sipuli pieniksi. Kuullota silppua voissa kattilan pohjalla niin, että neste irtoaa ja alkaa haihtua. Mausta suolalla ja valkopippurilla ja lisää jauhot. Sekoita hyvin ja kaada maito sienten päälle.
Lämmitä kiehuvaksi ja anna hautua muutamia minuutteja niin, että jauhot kypsyvät ja suurustavat keiton. Kaada keitto tehosekoittimen kulhoon ja soseuta sileäksi. Tämä onnistuu myös sauvasekoittimella.
Kaada soppa takaisin kattilaan. Vaahdota kerma kulhossa ja lisää se keittoon. Koristele annos halutessasi persiljalla.
PS. Sienistä tulee aina mieleen Don Huonojen biisi Pieniä sieviä sieniä. Aivan mahtava :).
Onko normaalia, jos perjantai-iltana miettii vain, mitä söisi viikonloppuna aamupalaksi? Jos siellä ruudun toisella puolella on joku samoissa aatoksissa, niin suosittelen kurkistamaan Kauhaa ja rakkautta -blogista buttermilk biscuitien ohjetta.
Buttermilk biscuitit eivät ole keksejä eivätkä sämpylöitä. Mutta vaikka niitä on vaikea määritellä, ne ovat hyviä. Tein näitä pääsiäisenä, mutta jostain syystä jäivät silloin
postaamatta. Tekeminen oli helppoa, varsinkin kun antoi yleiskoneen
hoitaa voin nyppimisen jauhojen joukkoon.
Biscuitit kannattaa halkaista ja nauttia lämpiminä voin kera. Myös tuore mansikka viipaloituna ja brie-juusto sopivat erinomaisesti nautittavaksi näiden leipästen kanssa. Seuraksi kannullinen teetä ja ehkä telkkarista jonkun komediasarjan uusintoja tai päivän lehti. Ja vinkkinä: jos et jaksa syödä kaikkia kerralla, niin myöhemmin leipäsiä voi lämmittää leivänpaahtimessa.
Huomenna en taida itse ehtiä leipomaan, sillä tarkoituksena olisi suunnata heti aamusta Hevosmessuille Tampereen messu- ja urheilukeskukseen. Rentouttavaa viikonloppua kaikille!
PS. Tiedän, olen obsessoitunut tästä aamupalajutusta. Lohdutuksena voin
sanoa, että kohta maasta alkaa puskea raparperia ja muuta, joten enköhän keksi jotain muitakin ruokaan liittyviä pakkomielteitä.
Jostain syystä en ole viime aikoina saanut luettua yhtään mitään. Minulla on kolme kirjaa kesken, eikä mikään niistä etene. Yksi tosin ei etene siksi, että jouduin palauttamaan sen kirjastoon, koska uusintoja oli jo maksimimäärä. Lasken sen kuitenkin keskeneräiseksi, sillä aion vakaasti käydä sen kirjastosta vielä uudelleen hakemassa (jos vielä sen minulle antavat) ja lukea loppuun :).
Mutta silloin tammikuussa kun vielä luin, luin Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian, ja nyt kun ensimmäinen osa tuli leffateatteriin, niin tottahan se oli päästävä katsomaan. Seurakseni sain työkaverini Hanna-Kaisan, joka on todettu erittäin hyväksi leffaseuraksi lukuisten Twilight-leffojen näytöksissä :).
Nälkäpeli-leffasta olin kuullut etukäteen vähän ristiriitaisia kommentteja. Minusta leffa oli kuitenkin aika uskollinen kirjalle, mitä nyt muutamissa kohdissa vähän oikaistiin. Sitä aloin miettimään, että jos ei olisi kirjaa lukenut, niin olisivatko kaikki jutut täysin avautuneet...
Alussa vähän ärsytti kameran jatkuva liike ja teki mieli huutaa kuvaajalle, että tarkenna nyt jonnekin. Onneksi meno siitä vähän rauhoittui, tai sitten silmät tottuivat.
Jennifer Lawrence oli mielestäni hyvä Katniss. Pidin hahmosta ainakin leffassa enemmän kuin kirjoissa. Kirjoissa minulla oli vähän se ongelma, että en ihan täysin pystynyt samaistumaan Katnissin ahdinkoon ja ratkaisuihin.
Se oli muuten vähän pettymys, että Capitolin väki oli niin tavallista. Kirjoissa kaupungin asukkaita kuvailtiin jotenkin paljon erikoisemmiksi ja keinotekoisemman näköiseksi. Leffassa niille oli puettu kirkkaita vaatteita ja ajeltu erikoisen mallisia partoja ja se siitä.
Yhteenvetona todettakoon, että mielestäni leffa oli ihan viihdyttävä. Jos pidit kirjoista, pidät luultavasti leffastakin. Kirjasarjan kakkososasta on jo leffa tekeillä, ja aion kyllä senkin mennä katsomaan. (Hanna-Kaisa, are you in?) Kirjojen loppuratkaisua en silloin täysin sulattanut, katsotaan mitä mieltä olen leffat nähtyäni. Palataan asiaan siis joskus muutamien vuosien päästä :).
PS. Voisin kyllä milloin tahansa ottaa itselleni Jennifer Lawrencen hiukset. Ihanat. Ja ne laineet ja lettikampaukset myös. Kiitos.
Sunnuntaina innostuin vähän näpertelemään. Näin kerran ystävälläni vetoketjuista tehdyt korvakorut, jotka olivat muistaakseni Globe Hopen. Halusin kokeilla vähän jotain samantapaista. Perintökäsityökorista löytyi metallivetoketjuja, jotka joutuivat kokeilujeni uhriksi. En ole siis kovinkaan montaa korua näprännyt elämässäni, ja sen kyllä näistä lähemmällä tarkastelulla huomaa :).
Vetskareiden vetimetkin päätyivät korviksiksi.
Halusin myös kokeilla Suuressa käsityölehdessä jokin aika sitten ollutta ohjetta korviksista, jotka oli tehty metallivetoketjun hammastuksista. Minulla ei vain ollut tarpeeksi pitkää metallivetketjua, joten ajattelin kokeilla muovisesta. Lopputuloksesta tuli tavallaan ihan kiva, koska noista ei välttämättä heti edes tajua, että ne ovat vetoketjua. Toisaalta tuo muovivetoketju on sen verran jäykkää, että sitä on vaikea saada asettumaan nätisti, vaan se jää vähän tuolla tavalla venkoilemaan myös korvassa. Pitää miettiä, mitä näille voisi vielä tehdä, tai sitten vain ottaa ne kunnolla testikäyttöön. Tämän mallin otan kyllä uudelleen kokeiluun, jos joskus bongaan vaikka kirpparilta riittävän pitkä metallivetoketjun.
Loppuun vielä perhoskorvikset, jotka tuunasin hajonneesta kaulakorusta. Kaulakoru oli jostain halpiskoruliikkeen alehyllystä poimittu, mutta silti harmitti kun se ekan käyttökerran jälkeen hajosi. Nyt siitä tuli kesäkorvikset. Ja vielä kolme perhosta jäi odottamaan, mitä niistä keksisin.
Lähes mikään ei ole työpaikallani niin rikollista kuin se, että tuo jotain hyvää syötävää vain itselleen. Tänään olin rikollinen, sillä minulla oli itselleni jälkkäriksi kaksi amerikkalaista pannaria. Pannareiden kanssa nautitut tuoreet mansikatkaan eivät tainneet toimia lieventävänä asianhaarana.
Ihan tältä annokseni ei sentään tänään näyttänyt. Kuva on maanantailta, jolloin pannareita syötiin aamupalaksi. (Joku voisi jo luulla, että saan euron aina kun blogissani mainitaan sana aamupala... Mutta ei. Aamiainen nyt vain on päivän tärkein ateria. Varsinkin silloin, kun voi syödä pannukakkuja.)
Pannarit onnistuivat tällä ohjeella melkein yli odotusten: taikinasta oli helppo paistaa paksuja ja kuohkeita pannareita. Kardemumma toi makuun kivan lisän, sitä ei kannata missään tapauksessa jättää pois. Ja yllättävän hyviltä pannarit maistuivat vielä tänäänkin mikrossa lämmitettynä :).
Lisäksi
hilloa, marjoja, jäätelöä, kermavaahtoa, vaahterasiirappia...
Sekoita munat, piimä ja voisula tai öljy kulhossa. Sekoita toisessa kulhossa kuivat aineet ja lisää ne koko ajan sekoittaen, siivilän läpi seuloen piimäseoksen joukkoon.
Sekoita tasainen taikina. Paista voissa paksuhkoja, reilun kokoisia pannukakkuja joko blini- tai ohukaispannulla. Tarjoa pannukakut kuumina haluamiesi lisukkeiden kanssa.
Pääsiäisviikonloppu on sujunut aika rentouttavissa merkeissä. Olen käynyt kaksi kertaa ratsastamassa ja hengaillut tallilla koulukisoissa, nähnyt ystäviä ja sukulaisia, leiponut, laittanut ruokaa, lukenut, katsonut leffoja ja ulkoillut.
Minut on vallannut pienimuotoinen pastainnostus. Lauantaina tein sellaista pastaa, joka kelpasi miehellekin. Suomeksi: siinä oli lihaa. Kelpasi toki minullekin, sillä mausteinen chorizo on todella hyvää.
Olen alkanut jo miettiä, pitäisikö opetella tekemään itse pastaakin. Tosin siihen tarvitsisi varmaan sen koneen... (Poistuu hetkeksi ja googlettaa: eivät ole hirveän kalliita, ainakaan ne pelkät pastamankelit... Ellu, ehkä pastantekoviikonloppu seuraavaksi?)
Chorizopasta
(kaksi aika täyttävää annosta)
3 rkl pinjansiemeniä
1 rkl oliiviöljyä
200 - 300 g chorizoa
2 sipulia
2 valkosipulinkynttä
15 - 20 kirsikkatomaattia tai miniluumutomaattia
mustapippuria
suolaa
basilikaa
noin puolikas ruukku ruohosipulia
1 pkt tuorepastaa
Laita pastan keitinvesi kiehumaan.
Leikkaa sipulit ohuiksi renkaiksi ja chorizot muutaman millin paksuisiksi viipaleiksi. Hienonna valkosipulit. Paahda pinjansiemenet kuumalla kuivalla pannulla ja siirrä ne lautaselle odottamaan. Kaada pannulle oliiviöljyä ja lisää chorizot. Paista ne rapeiksi. Laita levyä hieman pienemmälle ja lisää pannulle sipulit. Kuullota sipuleita hetki makkaroista irronneessa rasvassa ja lisää sitten valkosipulinkynnet.
Halkaise tomaatit ja pilko noin puolet ruohosipuliruukusta. Laita tuorepasta kiehumaan. Lisää tomaatit makkaroiden ja sipulien sekaan pannulle ja mausta suolalla, basilikalla ja mustapippurilla. Kun pasta on kypsää, valuta se, ja sekoita makkarakastike pastan joukkoon. (Muista kaapia pastan joukkoon huolellisesti pannulta kaikki neste ja mausteetkin.)
Nostele annokset lautasille ja koristele pinjansiemenillä sekä ruohosipulilla.
Ohje on hieman yksinkertaistettu versio Siskot kokkaa -blogissa julkaistusta ohjeesta.
