Maailmanperintökohde Puente Colgante

Mihin me jäätiinkään. Ai niin,vuonna 1893 rakennettuun Puente Colganteen, Vizcayan siltaan, Unescon maailmanperintökohteeseen ja insinöörityön taidonnäytteeseen. Tunnetaan Tainan lähipiirissä myös kauheana tärisevänä hökötyksenä, jonka päällä piti kävellä notkuvilla lankuilla ja joka aiheutti ylimääräisiä sydämenlyöntejä ja runsaasti hermostunutta naurua.

Käyntikierros sillalla menee näin: hissillä noustaan ylös sillan jommassakummassa päässä, kävellään sillan yli tuolla ylhäällä, laskeudutaan hissillä alas ja mennään tuolla riippuvalla gondolilla takaisin toiselle puolelle.

Bilbaon satama on sijainnut ennen vähän kauempana sisämaassa, ja tuo silta on mahdollistanut sen, että valtamerialuksetkin ovat voineet satamaan ajaa. Nykyään satama on lähempänä merta.

En tiedä, miltä tämä nyt näyttää kuvissa, mutta mua pelotti olla tuolla ylhäällä. Mies vaan nauroi, kun puristin paniikinomaisesti kaidetta ja kävelin ainoastaan siinä kohdalla, missä rautapalkki kulki lankkujen alla, jotta en olisi tuntenut, miten lankut notkuivat. Tässä menossa ylös, muutama perhonen vatsanpohjassa (ilmeestäkin varmaan huomaa):

Miten tänne pääsee: metrolla Portugaleteen ja sieltä alamäkeen niin kauan, että joki tulee vastaan. Et voi olla näkemättä siltaa.

Paluumatkalla kannattaa valita se katu, jolla menee liukuportaat, jollei halua kavuta koko matkaa omin jaloin. Ei tämäkään varmaan kuvassa niin jyrkältä näytä, mutta kun askelmittari näytti tuossa vaiheessa päivää 23000 askelta, oli ihan kiva huilata noissa portaissa.

Silta kannattaa ehdottomasti käydä katsastamassa, oli se sen verran erikoinen ilmestys. Korkeanpaikankammoisten kannattaa ehkä miettiä kaksi kertaa ylös menoa. Mutta jos minä selvisin, selviätte tekin.

Islantilainen voikukka

Viime viikolla meillä oli onni saada Arkikuvapäiväkirja-blogia pitävä Kaisa tallille kuvailemaan. Kaisa ratsastaa kanssani samalla askellajitunnilla. Kun tuli puhetta, että hän myös valokuvaa, meille tuli kiire sopia tallin kuvauspäivä vielä, kun syksy näyttää parhaita puoliaan.

Jokainen halukas pääsi kuviin oman hevosensa tai oman lempihevosensa kanssa. Tässä muutamia kuvia minusta ja ihanasta, mahtavasta, upeasta Fífill frá Fagerängistä. Fifi on ainakin kaikille minua Instagramissa seuraaville tuttu, sillä hän esiintyy suunnilleen joka toisessa kuvassani.

Olin taas näissä kuvissa itseäni ja omia ilmeitäni kohtaan ihan hyperkriittinen. Irvistän, näytän karmealta, tukka roikkuu, kaksoisleuka, maha pullottaa... Sitten ajattelin, että en voi jättää näitä kuvia julkaisematta vain, koska en itse näytäkään siltä valokuvamallilta, joka ilmeisesti kuvittelen olevani :). Tunnelma on kuitenkin näissä kuvissa se, jonka haluaisin teillekin välittyvän.

Fifi on nyt 8-vuotias punahallakko islanninhevosruuna. Luonteeltaan sympaattinen, mutta välillä vähän herkkis, häslä ja epävarma. Ei ehkä aina se penaalin terävin kynä, mutta tekee ja osaa kaikenlaista, kun vain osaa pyytää. Laumasielu. Ihmisen ystävä, kulkee välillä perässä kuin koiranpentu. Menee kuitenkin toisaalta rohkeasti vaikka jonon ekana ja tulee aika usein portille vastaan, kun lähden häntä hakemaan tarhasta töihin. Ei tallin nopein hevonen, mutta hänellä on hieno tahdikas töltti, näyttävä ravi ja puhdas kolmitahtinen laukka. 

Fífill tarkoittaa muuten islanniksi voikukkaa. Minun vakkariratsunani Fifi on toiminut reilut kaksi vuotta. Paljon kaikenlaista on yhdessä nähty, hyvää ja ei-niin-hyvää. Mahtavaa on ollut nähdä, miten nuori hevonen kehittyy ja oppii kaikenlaista. Samalla olen itse oppinut kyllä ihan hirveästi myös. 

Ja vielä oma lempikuvani koko setistä. Katsokaa nyt, miten söpö tuo hevonen on.

Tähän loppuun vielä ajattelin linkittää teille yhden aivan ihanan heppavideon. Videolla esiintyy islanninhevosori Kapall frá Kálfholti, kavereitten kesken Pasi, ja aika kivasti esiintyykin. Pasin omistaa Minna Tihinen, joka käy mua ja Fifiäkin aina välillä opettamassa.

Leppoisaa alkavaa viikkoa!

Pintxoja ja funikulaareja

Mitäs muuta Bilbaosta jäi Guggenheimin lisäksi mieleen... Ainakin ruoka. Sitä on joka paikassa.

Hotellimme oli Abandon kaupunginosassa, ja meidän naapurustossamme oli useita pintxopaikkoja eli baskien tapasbaareja. Eniten tykkäsimme mauriajan tyyliin sisustetusta Cafe Iruñasta, joka on sijainnut paikallaan jo vuodesta 1903. 

Ruokaa löytyy myös Casco Viejon puolelta joka kulmasta. Pintxoissa on se hyvä puoli, että niitä voi illan aikana syödä useammassa paikassa. Jos siis joku paikka ei olekaan nappivalinta, ei kun seuraavaan. Ravintalosuosituksia kaipaavan kannattaa tsekata Rakkaudesta Bilbaoon -blogin Oonan pintxokierros. Ostin muuten myös Oonan tekemän opasmateriaalin Bilbaoon. Se oli kyllä hyvinkin hintansa (4 e) arvoinen.

Jos haluaa katsella Bilbaota ylhäältäpäin, kannattaa nousta Artxanda-puistoon funikulaarilla. Jo funikulaarimatka on tietysti oma huvinsa, mutta puistosta on myös kivat näköalat. 

Toisenkin kerran pääsimme ajelemaan funikulaarilla, kun kävimme vähän kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa La Arboleda -puistossa. Vanhan kaivoksen louhokset on täytetty maalla ja vedellä. Tuloksena on ylhäällä vuorilla oleva laaja puistoalue, jossa on tekojärviä ja nykytaideveistoksia. 

Puistossa on kiva pitää vaikkapa piknik (tosin läheisessä kylässä näytti kyllä olevan aika monta ravintolaakin).

Puistossa laiduntaa vapaana karjaa ja hevosia.

Nuo mustat pisteet pystysuoralla vuorenrinteellä olivat vuohia!

Mukava kävelykierros ja aikas upeat maisemat. Täällä kyllä näki hyvin sen, miten vihreä Baskimaa on.

Ja tietysti Bilbaosta jäi mieleen myös Puente Colgante, mutta tuo riippuva siltahökötys... anteeksi, tarkoitin siis tietenkin insinöörityön taidonnäyte, ansaitsee kyllä ihan oman postauksensa. 

Guggenheim ja muuta mukavaa – reissu Bilbaoon

Olen käynyt Espanjassa useasti ja asunutkin siellä puoli vuotta. Silti koskaan en voi olla kokematta pientä kulttuurishokkia, kun saavun sinne: miten ihmiset voivat olla niin tylyjä, miten ihmiset voivat olla niin ystävällisiä, miten ihmiset eivät osaa jonottaa minnekään kunnolla, miten täällä voi olla niin kuuma ja sininen taivas, mihin aikaan täällä oikein saa ruokaa... Ja miksi Finlayson tai joku muu ei voi tuoda maahan OIKEITA PUSSILAKANOITA?

Viimeviikkoinen Bilbaon reissumme alkoi sillä, että onnistuimme vaihtamaan onnistuneesti konetta Amsterdamissa, vaikka vaihtoaika oli lyhyt. Myös laukkumme tuli määränpäähän, ja ehdimme juuri sopivasti lentokentältä kaupunkiin lähteneeseen bussiin. Onnistuimme myös jäämään lentokenttäbussista oikealla pysäkillä ja suunnistamaan ilman karttaa hotellille. Illan ainoa takaisku: hotellihuoneessa meillä oli vain yksi iso peitto, josta taistelimme koko yön.

Hyvin nukutun yön jälkeen (hah hah) suunnistimme aamiaiselle paikalliseen kulmakuppilaan. Järkyttävä meteli, järkyttävästi ihmisiä, kukaan ei ole huomaavinaan, tiskillä kaikki kiilaavat eteen. Kun vihdoin sain tilattua jotain (espanjaksi), tarjoilija lätkäisi kahvit eteeni sanomatta yhtään mitään tai hymyilemättä vähääkään. Simo ehti juoda kahvinsa, ennen kuin paahtoleipä tuli. Mutta saimme aamupalaa ja totuttautuminen espanjalaiseen elämänmenoon: suoritettu :). Hetkittäisestä turhautumisesta huolimatta rakastan Espanjaa, ja sinne on aina kiva palata.

Tällä kertaa olin ensimmäistä kertaa Pohjois-Espanjassa. Reissukohteeksi valikoituivat Bilbao ja San Sebastian, sillä olen jo pitkään halunnut käydä molemmissa.

Heti ensimmäisenä Bilbaon päivänä piti tietysti suunnata Guggenheimiin. En tiedä oikein tarkalleen, mitä paikalta odotin, mutta kyllä se ehdottomasti oli vierailun arvoinen. Jo rakennus ympäristöineen on niin hieno. Nyt Guggenheimissa sattui vielä olemaan Jeff Koonsin näyttely. Hänellä on niin paljon erityylisiä töitä, että kyllästymään ei ainakaan päässyt. Myös valtavista metallilevyistä tehty Richard Serran The Matter of Time oli vaikuttava, kun teoksen sisään pääsi kävelemään.

Guggenheimissa tuli kuvattua aina kun se vain oli sallittua, tässä teille muutamia otoksia sisältä, ulkoa ja teoksista.

 

Työkaverini Karin tilasi selfien Guggenheimin edessä, here you go :). 

Tähän loppuun vielä muutama otos yöllisestä Bilbaosta, Nervión-joen rannalta kuvattuna. Toivottavasti ehtisin tällä viikolla vielä postailla lisää reissusta, kuvia ainakin on ihan riittävästi siihen tarkoitukseen.

Kerroksittain kulhossa

Hah, muistinpa vielä blogin salasanan. Onkohan siellä linjoilla enää ketään, kun postaustauosta tulikin vahingossa vähän pidempi... Ainakin toivottavasti ne neljä ystävääni, jotka ovat minua hellästi muistuttaneet, että sitä blogiakin voisi taas päivittää.

Kesä lennähti ohi. Heinäkuun alun issikkaleiri oli taas ikimuistoinen. Päästiin uimaan, maastoiltiin Vehoniemen harjun maisemissa, ratsastettiin vesisateessa terassille, paljuiltiin...

Kuva: Virpi Kurki

Mitäs kesällä muuten tapahtuikaan... Veneiltiin, sen minkä keleiltä pystyttiin, pistäydyttiin Tallinnassa, mökkeiltiin, retkeiltiin kotimaassa.

Nyt ulkona sataa, joten tuntuu jo hyvinkin syksyiseltä. Hetkeksi voi vielä palata elokuuhun ja synttäritunnelmiin. Synttärikakussa tuli tänä vuonna vähän oikaistua, mutta hyvältä se maistui kulhosta lusikoitunakin. (Ja tulipahan käytettyä tätä hienoa papalta perittyä kulhoakin vihdoin.)

Trifle on siitä kiva, että lähes joka kerroksen aineet voi korvata jollain muulla ja lopputuloksesta tulee aina vähän erilainen. Sokerikakkupohjan tilalle käy esim. marenkipohja tai murskatut keksit, marjat voi korvata toisilla tai vaikka hedelmillä, kermaa voi maustaa esim. murskatuilla marianneilla tai turkinpippureilla.

Marjaisa trifle

Kerros 1:

3 dl vispikermaa
4 rkl sokeria
1 rkl vaniljasokeria
250 g mascarponejuustoa

Kerros 2:

n. 1 l mansikoita
n. 250 g vadelmia

Kerros 3:

sokerikakkua (esim. Boströmin valmis kakkupohja sopi tähän tarkoitukseen oikein hyvin)
n. 1 dl seljankukkamehua kostutukseen

Pinnalle:
mansikoita, vadelmia, murskattua marenkia

Mittaa kulhoon kerma ja sokerit. Vatkaa vaahdoksi. Sekoita joukkoon mascarponejuusto.

Kokoa kakku latomalla lasikulhoon (tilavuus n. 2 l) vuorotellen täytettä, marjoja ja kakkupohjaa. Koristele marjoilla ja murskatuilla marengeilla.

Sorry puhelinkuvista. Pitäisiköhän se kamerakin laittaa taas lataukseen, jos sitä vaikka tulisi kuvailtuakin jotain joskus :).